Kun ajattelemme haita, lähes kaikki meistä kuvittelevat saman kuvan: voimakas siluetti, joka liukuu avoimilla sinisillä vesillä, selkäevä leikkaamassa pintaa. Tämä kuva, jota ovat popularisoineet dokumenttielokuvat, elokuvat ja sanomalehtien otsikot, ei vastaa lainkaan näiden eläinten todellista alkuperää. Useimmat nykyiset lajit eivät ole millään tavalla sukua pelottavalle valkohaille tai ketterälle tiikerihaille. Vielä yllättävämpää on, että suurimman osan olemassaolostaan hait eivät ole eläneet avomerellä. Ne olivat pohjaeläimiä.
Sisällysluettelo
Uusi tutkimus, joka julkaistiin äskettäin Ecology and Evolution -lehdessä, rekonstruoi haiden evoluutiohistorian yli 450 nykyisen lajin tietojen perusteella. Joel Gayfordin ja kansainvälisen tutkijaryhmän johtama tutkimus osoittaa, että varhaisimmat hait olivat bentosia: ne elivät merenpohjassa, niiden ruumis oli tasaisempi, pyrstö epäsymmetrinen ja elämäntapa huomaamaton. Siirtyminen syvänmeren symmetrisiin pelagisiin haikaloihin, jotka pystyvät liikkumaan tehokkaasti valtamerissä, oli monimutkainen ja yllättävän tuore evoluutioprosessi geologisessa mittakaavassa.
Pohjan asukkaista merien kuninkaiksi
Hain suku on hyvin vanha ja juontaa juurensa jo dinosaurusten aikaista. Mutta vasta jura- ja kriisi-kausina – 200–66 miljoonaa vuotta sitten – alkoi ilmestyä erikoistuneempia muotoja, jotka olivat sopeutuneet pelagiseen elämäntapaan, eli elämään avomerellä. Tutkimuksen mukaan oli vähintään neljä itsenäistä evoluutiota, jotka johtivat tähän ”syvänmeren” morfologiaan, joka on tyypillistä tunnetuimmille nykyajan haille.
On merkittävää, että nämä siirtymät eivät olleet samanaikaisia tai satunnaisia. Ne osuivat yhteen suurten planeetanlaajuisten muutosten kanssa: merenpinnan nousun, mantereiden pirstoutumisen, pintavesien lämpenemisen ja meren ravintoketjujen radikaalien muutosten kanssa. Nämä tapahtumat eivät olleet pelkästään geologisia ennakkoilmiöitä, vaan ne loivat tarvittavat olosuhteet sille, että jotkut hailajit pystyivät nousemaan pohjasta ja sopeutumaan avoimen meren laajoihin tiloihin.
Syvä ruumis, eteenpäin suunnattu selkäevä ja symmetrisempi ja tehokkaampi pyrstö eivät syntyneet sattumalta . Tämä oli keskeinen sopeutuma, joka mahdollisti näiden haiden uida nopeammin, kulkea pitkiä matkoja ja metsästää avomerellä. Tämä anatominen muutos edelsi jopa elinympäristön muutosta, mikä viittaa eräänlaiseen ”evoluutiovalmistautumiseen”: ensin ruumis muuttui, mikä helpotti uuden elinympäristön omaksumista.
Ilmaston ja meren kilpailijoiden rooli
Mutta miksi tämä muutos tapahtui juuri nyt? Tutkijat viittaavat useisiin tekijöihin. Jura- ja liitukaudella merenpinta oli saavuttanut yhden historiallisista korkeimmista tasoistaan . Vedenpinnan noustessa mannerjalustat laajenivat, ja niiden mukana myös väliaikaiset elinympäristöt pohjan ja avomeren välillä. Samaan aikaan suuret merieläimet, kuten ichthyosaurukset, alkoivat kadota, luoden ekologisia aukkoja, joita hait pystyivät hyödyntämään.
Lisäksi tällä kaudella tapahtui myös luullisten kalojen (särkikalojen) monimuotoistuminen, mikä loi haille uuden saaliseläimen. Näiden kalojen leviäminen avomerelle oli mahdollisesti ratkaiseva kannustin: enemmän ravintoa avomerellä tarkoitti enemmän mahdollisuuksia, mutta myös suurempaa kilpailua. Hain, jotka onnistuivat mukauttamaan ruumiinsa paremmin uimiseen ja näiden resurssien hyödyntämiseen, menestyivät. Ne, jotka eivät onnistuneet, jäivät pohjaan.
Tutkimus viittaa siihen, että kyseessä ei ollut pelkkä ”muutto” avomerelle, vaan pikemminkin anatominen ja ekologinen vallankumous. Hain, jotka hallitsevat nykyään meriä nopeina metsästäjinä, ovat niiden ryhmien jälkeläisiä, jotka onnistuivat muuttumaan täysin yli 100 miljoonaa vuotta sitten.
Kaikki hait eivät ole sellaisia kuin miltä ne näyttävät
Huolimatta suosioistaan, pelagiset hait muodostavat vain pienen osan kokonaismäärästä. Yli 500 nykyisestä lajista valtaosa on bentos- tai bentopelagisia, eli ne elävät lähellä merenpohjaa tai välialueilla. Lisäksi jotkut nykyiset syvänmeren lajit elävät edelleen merenpohjassa, mikä osoittaa, että muoto ja toiminta eivät aina ole suoraan yhteydessä toisiinsa.
Tämä kyseenalaistaa monia klassisia käsityksiä näiden eläinten biologiaan ja evoluutioon liittyen. Ei ole olemassa yhtä ainoaa ”tyypillistä haita”, puhumattakaan yksinkertaisesta evoluutiolinjasta, joka johtaa merenpohjasta avomerelle. Haiden morfologinen ja ekologinen monimuotoisuus on paljon rikkaampi kuin yleensä kuvittelemme.
Tämä tutkimus ei vain muuta käsitystämme haista. Se antaa myös arvokasta tietoa siitä, miten meren ekosysteemit ovat muuttuneet ajan myötä ja miten ne voivat muuttua tulevaisuudessa. Ymmärtämällä, mikä sai hait kolonisoimaan avomeren menneisyydessä, voimme ennustaa, miten ne reagoivat nykyisiin haasteisiin, kuten ilmastonmuutokseen, merien happamoitumiseen tai liikakalastukseen.
Lisäksi tällaiset tutkimukset auttavat hälventämään haita koskevia myyttejä. Ne eivät ole meren hirviöitä tai tappokoneita, vaan ekosysteemien avaintoimijoita, joiden evoluutiohistoria on yhtä kiehtova kuin minkä tahansa muun eläinryhmän. Jos niitä pidetään yksinomaan meren saalistajina, jätetään huomiotta vuosisatojen evoluutio, joka on tapahtunut merenpohjan varjossa.
Hain historia on pohjimmiltaan tarina sopeutumisesta, muutoksesta ja selviytymisestä. Tarina, joka alkoi pimeiden sedimenttien keskellä ja nousi vähitellen ylöspäin valloittamaan valtavan sinisen meren.
